Idea oli ex-vaimoni, hän  kai katseli telvisiosta  ohjelmaa Camino  Santiago de Compostela –vaelluksesta, joitain vuosia sitten.  Joulun aikaan 2012 hän esitti idean että voisi lähteä vaeltamaan kanssani. Silloin olin jo mennyt ostamaan netistä kahdella kympillä lipun TGV-junaan kesäksi Pariisista Avignoniin, jonne suunnittelin pyöräretkeä edellisen kesän tapaan. Koska silloin en ollut jaksanut nousta Mont Ventoux’lle kuin puoleen väliin ja halusin tänä kesänä yrittää uudelleen.

No, innostuin suhteemme siinä vaiheessa ex-vaimon ajatuksesta ja ostin hänellekin lipun Avignoniin, kun sen nyt niin halvalla sai. Sitten piti ostaa lentoliput molemmille, ja niiden piti sopia valittuun junan lähtöpäivään kesäkuussa. Sopivaa ei meinannut löytyä halvin oli välilaskulla Riikan kautta no otin liput molemmille ja varasin hotelli huoneen Pariisista, koska siellä piti kuitenkin yöpyä. Sitten rupeisin  miettimään, Avignon määränpäänä heittää aivan liikaa itään vaelluksen lähtöpaikasta Saint Jean Pied de Portista. No löysin vielä halvalla netistä liput TGV-junaan Pariisista Bayonniin josta olisi lyhyt matka ja yhteys Lähtöpaikkaan St Jeaniin, kuten sitä tavattiin kutsua vaeltajien foorumeissa ja muualla, alkuperäisen nimen pituuden vuoksi.

Keväällä sitten suhteeni ex-vaimoon alkoi kriisiytyä siinä määrin, että yhteisestä lähdöstä ei tullutkaan mitään. Myönnetään, syy oli suuresti minun alkoholin käyttö. No, eipä siinä mennyt minulta kuin reilu 200 euroa hukkaan, summa jonka  olin käyttänyt ex-vaimon lippuvarauksiin. Olin siis varannut meille myös paluulennot Ryanairilta Santanderista Frankfurtin kautta Tampereelle. Tämä oli siksi , että meillä ei olisi kuitenkaan ollut aikaa tehdä koko vaellusta Santiagoon asti. Sitten  huomasin vielä sattumalta että Ryanairilta olisi saanut menoliput paljon edullisemmin Tukholman kautta Biaritziin.  No ”elämä on…” kuten ex-vaimollani oli tapana siteerata.

Lähtöä edeltävänä päivänä kriisimme kärjistyi vielä siten, että kokosin kiireesti jotenkuten varusteeni ja suuntasin läheiseen hostelliin nukkumaan. Mielipahan sammuttamiseksi tehdyn kapakka kierroksen aikana en tullut huomanneeksi ajoissa kengässäni ollutta kiveä, jonka aiheuttamasta hiertymästä ja rakosta, oli minulle tuleva vielä paljon vaivaa myöhemmin…

Lähtö bussilla 4.6.2013 Helsinkiin. Sieltä lento Pariisiin.  RAR-Metroasemalta kävelin neljän kilometrin matkan hotellille, ihan koska halusin taas kävellä Pariisin katuja. Hotellin suihkunpidike oli rikki, taiteilin käsisuihkun kanssa kapeassa suihkukaapissa. Ihmettelin oliko vastapäätä kadun toiselta puolelta näkyvän betoniseinän ulokkeisiin istutettu jotain vai olivatko ne rikkakasveja. Tutustuin ranskan tv:n formaattiin jossa, ilmeisesti näyttelijät, kilpailivat esittämällä tunnettujen laulajien kappaleita, jota varten heitä stailattiin ja valmisteltiin pätevien ilmaisutaidon opettajien toimesta. Rakko jalassa alkoi jo oireilla onneksi olin varustautunut asiaankuuluvilla laastareilla ja desinfiomisvälineillä, joita sittemmin tulin joutumaan hankkimaan lisää…

5.6.2013 Luotijuna-matka kesti reilu kolme tuntia, sitten olin Bayoennessa. Kävi ilmi että rautatieyhteys ei ollut enää käytössä, ruostuneet kiskot vilkkuivat välillä näkyvissä bussimatkan aikana. Rautatieasemalta myytiin siis kymmenellä eurolla bussilippu St Jeaniin, jonne köröteltiin mutkaista ja kapeaa tietä, yhdessä muiden autolastillisen vaeltajien kanssa.

St Jeanissa seurasin muita ja löysin konttoriin, josta sain passin ja ohjepapereita matkalle, ja kartan ensimmäiselle etapille Roscidevallis’iin. En ollut hankkinut siis mitään opaskirjaa etukäteen. Konttorissa istui neljä viisi työntekijää rivissä pöytien takana, pääsin ensimmäisten joukossa istumaan asioimaan. Jorge-niminen toimistotyöntekijä kertoi minulle 10 euron hintaisesta yöpymismahdollisuudesta, baarin yhteydessä olevassa majapaikassa olisi tilaa, ja sieltä saisi lisäksi illallisen ja aamiaisen joiden kanssa yhteishinnaksi tulisi 27 euroa. Päätin hyväksyä tarjouksen. Kun lähdin toimistosta oli taakseni kertynyt valtava jono, olin tullut paikalle ensimmäisten joukossa, koska minun pientä reppuani ei tarvinnut kaivaa bussin matkatavara tilasta, ja kai niitä tulijoita kertyi muualtakin. Myöhemmin kuulin että majoituspaikat tulivat tuolloin hostellissa täyteen ja enää sopi vain telttapaikoille.

Illallisella samassa pöydässä, kaksi langanohutta tyttöä Washington DC:stä samoin , samoin langanohut tyttö Japanista ja kaksi poikaa Manchsteristä. Majapaikan pitäjä joka oli esittäytynyt Sabinaksi oli sijoittanut meidät siten koska me puhuimme englantia, viereisessä pöydässä puhuttiin ranskaa. En osallistunut paljon keskusteluun, kerroin nuorille missä päin Suomi on, ja keskustelin Japanilaisen tytön kanssa Nikon kameroista jollainen hänellä oli ja jolla hän ahkeraan kuvasi.

Aamulla tapasimme pyöräilijän Leedsistä ,mikä tuli ilmi kun hän keskusteli manchseteriläis-poikien kanssa. Sabina huomautti Washington DC-tytölle tämän ollessa lähdössä sandaaleilla, ja tulin toteamaan että tuo huomautus oli aiheellinen.

Ja sitten 6.6.2013 ”Buen Camino!” kuten tulin kuulemaan vielä monesti. Alussa Napoleon-reitillä oli melkoista nousua viisi kilometriä, se pistää kyllä puuskuttamaan, jos vielä  koittaa ylläpitää reipasta tahtia, ohitin tuolloin monia, minua tuskin kukaan, suomalainen ja varsinkin ”toimimattomasta perheestä” on kunnianhimoinen

Aurinko paistoi ja ylhäällä tuuli paikka paikoin melkoisesti, erään edelläni menevän naisen hattu lensi ja lähti tulemaan suoraan kohti minua polkua alas kovaa kyytiä, sain sen juuri ja juuri napattua kuin paraskin jalkapallomaalivahti. En enää jaksanut juosta naista kiinni, ajattelin kyllä hän kohta kaipaa hattuaan,  koitin vain painella perässä kovassa vastatuulessa, pian nainen alkoikin kääntyillä ja kaipailla hattuaan, heiluttelin sitä hänelle – ei hätää.

Tuli vastaan levähdysmaja päätin kurkistaa sisälle, olihan se melkoisen sotkuinen, paljon jätettyjä vesipulloja ja muuta roskaa, nokisessa tulisijassa oli koitettu pitää tulta, mikä näkyi hiillostuneista roskista. Siellä oli jonkinlainen makuutaso jolla oli tyynyjä huopia ja ihmisten jättämiä suojapeitteitä, no kyllähän se tämä maja suojaa tarjosi sitä tarvitsevalle, mutta kyllä Helvetinkolun taukotupa on jotain ihan muuta, mutta se onkin eri juttu.

Vaeltaessa rupesivat ajatuksetkin vaeltamaan varsinkin tällaisessa luononkauniissa ympäristössä. On nousua, vastamäkeä  ja kamppailua kuten elämässäkin, sitten tulee tasamaata, josta voi vain osata nauttia vastamäen jälkeen. Sitten , etapin loppumatkasta, kun jalat olivat jo kipeytyneet ja puutuneet, jyrkkä myötämäki tuntui jopa pahemmalta kulkea kuin ylämäki, onkohan se niin kuin minulla elämässä  - on vaikea nauttia oikein elämän iloista.

Täällä syntyi myös ajatus tehdä erilainen, vimmainen kertomus vaelluksesta Camino de Santiagolla, ei seurakunta-tantan/friikin näkökulmasta, vaan syntisen tuhlaajapojan näkökulmasta, ehkä osa tuosta vimmasta katosi kuitenkin eräänä tulevana päivänä, jolloin polku hehkui värejä ja lämpöä…

Laskeutuessani lehtometsäisiä rinteitä etapin loppuvaiheessa lähellä Roscesvallesia kaahlasin välillä nilkkoja myöten kosteissa viimevuotisissa lehdissä, varsivaelluskengät olivat hyvä valinta. Sitten asutuessani eräässä rinteessä vaalean ruskeaan kohtaan jalkani lähti vauhdilla liukumaan ja tein lopulta epämääräisen saksi alastulon. Näin pian jäljistä että joku muukin oli liukastellut, opin pian varomaan näitä vaalean ruskeita savikohtia.

Lopulta saavuin Roscesvallesi’iin. Moni tuntui ajautuvan samaan hotellin baariin vaihtamaan sukkia ja ihmettelemään, kuten minäkin, mistä löytää refugeoon. Hölmöilin nuoren ihmeellistä englantia puhuvan pojan kanssa samaan baarin hostelliin, josta  tarjottiin tarjottiin yösijaa 40:llä eurolla. Viimein löysimme hakemaamme, oikeaan paikkaan, isoon kivirakennukseen joka oli kai osa luostaria, sieltä yösijan sai 9:llä eurolla ( joka sekin oli albergue’oiden kalleimpia hintoja)

Ostin vastaanotosta hyvän karttavihkon etapilta toiselle hintaan 7,50e (tosin se hävisi jonnekin viimeisellä etapilla) ja menin oluelle lähibaariin.

Sitten palasin tutustumaan  majapaikan paikoihin. Kirjaston huoneessa opin alttaripöydllä olevasta lapusta mm. Vähän italiaa.

Kadotettujen tavaroiden pöydällä näin suomenkielisen kirjan Huxleyn ”Taivas ja helvetti”. Sain sittenmin eräältä paikan työntekijöistä  luvan ottaa kirjan mukaani, (kirja palautti mieleeni edellisen kesän vierailun Jim Morrisonin haudalla Pariisissa)  tosin kirja katosi myös viimeisellä etapilla, onneksi tämän ja karttavihkon lisäksi en hukannut muita vähistä tavaroistani. Noustessani ylös makuuloossi osastoihin eräs työntekijä, ilmeisesti  katsoi kuluneita, kotiremointissa maalitahraantuneita crocksejani ja kysyi ”Ticket?” kaivaessani lompakkoani, mies sanoi: ” Okay, I belive” olisin voinut vastata jotain raamatullista, jollaisista näillä työntekijöillä tuntui olevan tapana vitsaillen puhua vaeltajille. Näillä työntekijöillä tuntui myös olevan tapana kosketella puhuessaan ja kohdatessaan, ehkä se oli osa jesuiittakoulutuksesta tai jotain… en tiedä, mutta se ei tuntunut pahalta.

Niin, olin tullessani Roscesvallesi’iin, saanut täyttää kaavakeen, jossa kysyttiin mm. uskonnosta, mietin saisinko majapaikkaa, jos ruksaisin ”none”, sen kuitenkin tein. Olin nuorena taistolaisena, eronnut kirkosta, liittynyt myöhemmin perheen ja lasten mukana uudelleen kirkkoon. Sitten taas eronnut jonkinlaisena protestina kirkon suhtautumisesta, huumemaailmassa, voudin- ja perintäfirmojen kirjeiden kanssa kampailevaan läheiseeni. Kun toisaalta olin kuullut että kirkko maksoi joidenkin sinkkujen vuokria, huonekaluja, stereoita jne. Tämä läheiseni kyllä selvisi, ja on nykyään na-ryhmäaktiivi

Näissä majapaikoissa oli siis aina  sama tyyli: ensinnä meille  näytettiin minne piti  jättää vaelluskengät, crocksit olivat siis olleet hyvä valinta, riiputin niitä reppuni ulkopuolella, simpukkaa en ostanut reppuun riippumaan, eikä kukaan sitä minulle tarjonnutkaan, repussa roikkui lisäksi  pieni riippulukko, jota tosin en tarvinnut kertaakaan. Selvisin mukanani olevalla minimäärällä varusteita, koska otin tavakseni käyttää hyväkseni joka refugueossa olevan mahdollisuuden huuhdella hikisen teknisen urheilupaitani ja sukat kylmällä vedellä ja laittaa kuivumaan. (Pesukoneitakin olisi ollut kolikkokäyttöisenä) Hätäisessä lähdössäni olin valinnut mukaani Ranskan rautateiden pussilakanan makuupussin sijaan, mikä ei ollut ehkä oikea valinta sillä kaikilla refugueoilla ei ollut tarjota peitettä, onneksi useimmilla oli, joten ei tarvinnut yöllä palella , siinä kyllä auttoi mukaan ottamani pitkähihainen urheilukerrasto.

7.6.2013 yövyin Larrassonan alberguessa, harhailtuani ensin ohi majapaikan kohti seuraavaa etappia jalkoja, jo taas pakottaessa ( pakotus ja puutuminen jaloissa kesti neljä viisi päivää, joka päivänä  ne tuntuivat valitsevan eri paikan , milloin pohkeet, reidet tai polvitaipeet ja kivut alkoivat yleensä viidentoista kilometrin jälkeen) Sitten tajusin iphonen TomTom gsm:n avulla jo ohittaneeni Larrasgonen, palasin takaisin.

Lepäilin kerros-sängyn alaosassa kun kuulin alhaalta pihalta jonkun puhuvan Suomesta ja Virosta englanniksi. Menin alas ja kysyin oliko italialaisten miesten kanssa puhunut nainen Suomesta. Ei, hän oli virolainen Helmi, kävimme hetken päästä syvällistä keskustelua elämästä.  Helmi kyllä osasi suomea, hän oli ollut kuusivuotta Helsingissä terveydenhoitoalalla, hän hoiti jalassani olevaa rakkoa joka tuolloin oli pahimmillaan, olin hetkeä aijemmin puristanut siitä wc:ssä puolidesiä verta. Helmi kehoitti minua ”terveystyöntekijänä” olemaan kävelemättä. Myöhemmin Estellassa tavatessamme hän sanoi mikset ilmaa jalkaasi ja nähdessään rakon tilan sanoi: ”ei kovin paha” olin kyllä tuolloin ilmannut jalkaa auringossa mutta en huomannut sitä tehdä juuri sillä hetkellä. Mutta tätä tuli siis  edeltämään vielä kaksi kovaa päivää ennekuin aurinko paistaisi. Mutta, kuten eräs armeija kaverini tapasi sanoa: ”Elämä on kovaa, mutta ilman kovaa ei olisi elämää”

8.6.2013 lähdin kohti Pamplonaa ,oli alkanut sataa tihuttaa varustauduin siihen mukaani nappaamillani, ei parhailla mahdollisilla, sadevarusteilla: Didriksons-pusakalla ja windstopper-housuilla. Saavuin majapaikkaan jälleen pienen harhailun jälkeen, maastossa simpukka- ja muiden merkkien seuraaminen oli helppoa, mutta kaupungissa tilanne oli minulle toinen. Löysin majapaikalle lopulta Dusseldorfista kotoisin olevan katusoittajan avulla, hänen repussaan oli simpukka, ja hän opasti minua ja maksoin siitä hänelle, pyynnöstään euron.

Ilmottautumisjonossa amerikkalainen nainen halusi kysellä minulta vaelluksesta, vastasin hänelle parhaan taitoni mukaan. Iltapäivä ja muutama olut kaupungilla, sitten nukkumaan.

Aamulla 9.6.2013  satoi kaatamalla, mutta ei muuta kuin menoksi. Tukeva nainen iso rinkka selässä toivotti reippaasti minulle: ”Buen Camino!”. Hukkasin jossain vaiheessa simpukat, joita kyllä oli laitettu katukivetykseen , paikoin vähän turhankin tiheästi. Harhailin sateessa yli tunnin, tapasin  kaatosateella, eräällä sillalla vuolaan tulvivan  joen päällä, sillan kaiteeseen nojaavan, sateessa valittavan ja itkevän nuoren, en osannut hänelle mitään sanoa, ehkä tässä heijastui Espanjan valtava nuorisotyöttömyys… Näin saman valittavan pojan vielä uudelleen kiertessäni ympyrää ja yrittäessäni löytää reittiä polulle, jonka karttavihkon mukaan piti olla ihan lähellä, vihkon kartta  kaupungeista oli kuitenkin melko summittainen, ja saamani kaupungin paperikartta suli sateessa minuutissa  sohjoksi. Onneksi olin laitttanut karttavihkon ja Iphonen plastiikka minigrip-pusseihin . Tapasin, simpukka repussa, kulkevan hieman alkolta tuoksahtavan amerikkalaisen miehen, joka etsi rautatieasemaa, häneltä sain vihjeen missäpäin olisi simpukka reitti, tajusin sen hänen sanastaan  ”Shells” . Löysin lopulta polulle. Siitä tuntui löytyvän uutta energiaa, painelin sateessa lämpimikseni reilua vauhtia, kohtasin kaupungin ulkopuolella useita vanhempia vaeltajia, joita ohittelin.

Rankkasade oli saanut aikaan muutoksia, polku oli muuttunut paikoittain puroksi tai ojaksi. Täytyi taiteilla mistä löytää tiensä pahimmissa vesipaikoissa, kun alkuperäistä polkua ei voinut käyttää. Myöhemmin kuulin, kun muutamat , kirkon työntekijöiltä näyttävät, vaeltajat puhuivat valinneensa  tuolloin linja-auton, se tuntui minusta karvaalta petturuudelta silloin.

Sade loppui vähitellen ja ilma kirkastui. Kulkiessani tutkin karttaa, äkkiä jotenkin hätkähdin kun tajusin jollain vaistolla, askeleen päässä polulla oli metrin putous, jonka sateet olivat varmaan saaneet aikaan. Oli ihan pienestä kiinni etten olisi pudonnut, ja loukannut itseni, ja mitä sitten olisi tapahtunut…

Seurasin paria vanhempaa herrasmies-vaeltajaa La Reinassa, yhdessä kyselimme missä olisi ”Albergue de Pereguie de peregionos Santiego Santiago Apostol”, jonka nimen olin kaivanut karttavihkostani, ja jota he osasivat espanjaksi kysyä, olimme  jo ihan lähellä, näin sattumalta kyltin erään pysäköidyn  auton takaa, jyrkän ylämäen jälkeen olimme perillä, herrasmiehet puuskuttivat perässäni.

La Reina, jossa ei ollut siis Munucipial albergueta. Tilasin punaviiniä kun ajattelin että se lämmittäsi kylmettymistäni sateesta , se maksoikin vain 1 e, ja pian   monet  muutkin alkoivat tilata sitä , oluen (3euroa) sijaan. Telvisiosta tuli tennistä jonka tuloksesta irlantilais- pariskunnan  vaimo kyseli illalla, kun hänen miehensä pitää tenniksestä.

Ilmottauduin illalliselle, jossa pitkässä pöydässä asetuin paikkaan, jossa viereeni osuivat, aijemmat herrasmiehet, kaksi pyöräilijää Hollannista  irlantilainen vanhempi pariskunta, keskustelimme kaikenlaista. Mieleen jäi sympaattisen pyöräilevän hollantilaisen miehen kommentti, että Camino-elokuvissa aina paistaa  aurinko. Tutustuin myös pyöräilijöiden Trial-polkupyöriin illan lopulla.

10.6.2013 aamuvarhaisella ( Refugeoista piti siis poistua aina ennen kahdeksaa) taivallus jatkui kohti Estellaa, kuuntelin matkalla vanhasta  pikku sony-radiostani paikallisia fm-kanavia kun olin saanut radion kiinnitettyä hattuuni, jolloin sen kuuluvuus parani, ostin myös erään kylän tupakka-kaupasta uuden patterin radioon, jonka onnellisena vanhan myyjä-rouvan kanssa totesimme olevan oikeanlainen. Ihmettelin mitä edellä kulkevat tyttö ja pojat hymyilivät ja nauroivat katsellessaan erään kylän kohdalla ylös taloihin, otin kuulokkeet korviltani, ja tajusin, talojen ikkunoista huudeltiin ”Buen Camino”. Aurinko paistoi ja vaellus tuntui ihanalta, erään kylän reunalla kohtasin rinteeseen tehdyn maailman kartan, josta kuulin vielä keskustelua illalla majapaikassa.

Sade oli tehnyt nyt polun paikoin todella liejuiseksi. Sain mahtavat kurapaakut kenkiini. Silloin päätin seurata edellä kulkeneen tytön esimerkkiä ja siirtyä polulta läheisellä päällystetylle tielle

Pian mukaan ilmestyi  vielä joku  nuoripari, kuljimme pikitien reunaa  ja löysimme hyvin tiemme Estellaan, jossa he espanjalaisina osasivat kysyä hyvin tietä albergueta kohti, niin löysimme perille.

Estellassa seurasin  kun Helmi sai ranskanopetusta, mukaansa liittyneiltä pojilta ja kun he myöhemmin illalla pelasivat dominoa. Innostuin tekemään nurmikolla  joitain lihaskunto bodypump-liikkeitä, seuratessani jo aiemmin tarkkailemani joga-gurun näköisen tyypin esimerkkiä ( se oli todella huvittava mies, nuttura päässä, gurupukeutumisineen) hän teki joogaa ja minä jumppailin, hieman kaljoissani, joku otti meistä valokuvia.

 

11.6.2013 suunnistus kohti  Vianaa, siellä kohtasin vielä kerran Helmin mukana tutustumaani tanskalaiseen naisen, hän on asunut Italiassa 40 vuotta, ja hänellä on kaksi lasta ja lapsenlapsia, hänkin totesi ettei ollut tavannut tällä vaelluksella ketään toista suomalaista.

Olin päättänyt jakaa viime etapin kahteen osaan ja yöpyä Vianassa, jotta voisin olla näissä halvoissa majapaikoissa ennen kuin olisi mentävä Santanderiin, käyttää  ostettu lippu ja lähteä kotilennolle. Vianassa minulle tarjosi  majapaikan keittiössä nainen metfurstia, josta hänen lapsenlapsensa ei pitänyt. Illalla ihailin, kaljoissani, suurenmoista maisemaa  vuoristoon alberguen linnaraunion  pihapuistosta.

Sitten oli vuorossa suunnistus kohti Logronoa, jossa sain yöpyä vielä edullisesti alberguessa. Logrono on iso kaupunki, odottelin siellä linja-autoasemalla hyvän aikaa bussin lähtöä kohti Santanderia, kalja ja sudokun tekeminen viihdyttivät.

Sitten seurasi pitkä linja-automatka hintaan 20e Santanderiin,  jolla sudokut taas viihdyttiväyt.  Tullessa perille näkyi myös simpukka-kyltti, se oli kai pohjoisen vaellusreitin kyltti. Löysin majapaikan 40:llä eurolla linja-autoaseman vierestä,  koska vielä oli yövyttävä yksi yö. Kiertelin kaupungilla.  Osuin viileään vanhaan  katedraaliin, jossa soi klassinen musiikki hiljaa, kuten täällä tapana oli.  Äkkiä mieleni teki rukoilla, rukoilin olemattomaa Jumalaa kaikkien läheisieni puolesta. Muistin veljeäni, jonka väkivaltaisesta kuolemasta sain tiedon viikkoa enne tälle reissulle lähtöä. Ajattelin myös kissaamme, joka jäi auton alle samoihin aikoihin. Misu oli minulle hyvin rakas, se jaksoi kävellä pihaamme viimeisillä voimillaan.

Istuskelin vielä seuraavana aamuna pitkään satamassa, olin kuitenkin päässyt meren rantaan vaikkakaan en  Compostela de Santiagoon.

Näin siis päättyi matkani  Baski-maassa, jossa olemisen, senkin kyllä huomasi mm. talojen seiniin kirjoitetuista iskulauseista.

Ehkä seuravana vuonna… To be contiuned!